Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että rukoukset katoavat matkalle? Ne on kyllä lähetetty, mutta vastaus ei koskaan saavu perille. Minä olen monta kertaa elämässäni miettinyt juuri tätä: kuuleeko Jumala oikeasti pyyntöjäni vai ovatko ne joutuneet jonkinlaiseen taivaalliseen postin lajittelukeskukseen, josta ne eivät löydä perille? Oikeasti tietysti mietin, että ovatko pyynnöt jotenkin liian suuria tai mahdottomia, eikä niihin edes saisi odottaa vastausta. Tai toisaalta ovatko ne taivaallisessa mittakaavassa niin pieniä, että niihin ei siksi kannata odottaa vastausta. Nykyajan maailma on hektinen ja kaikki tapahtuu nopeasti, joten olen tainnut alkaa odottaa Jumalalta vastauksia samalla tahdilla! 

Kun olin 13-vuotias, muutimme Helsingistä pienelle paikkakunnalle vanhaan taloon järven rannalle. Koska lähdin jo 16-vuotiaana toiselle paikkakunnalle lukioon ja muutin pois kotoa, niin en ennättänyt tuossa kodissa pitkään asua. Siitä huolimatta tuo paikka on aina ollut minulle tärkeä ja tuntunut enemmän kodilta kuin syntymäkaupunkini. Äitini on jo muutaman kerran ollut myymässä taloa, sillä se on hänelle jo auttamattomasti liian suuri, mutta talo ei vain ole mennyt kaupaksi. Itse mietin jo tuolloin, että olisipa kiva muuttaa tuonne, mutta lapsemme ovat niin kiinni kouluissaan ja harrastuksissaan nykyisellä paikkakunnalla, että muutto ei ole ollut realistisesti mahdollinen. 

Aloin olla jo sitä mieltä, että muutostamme ei tule mitään ja se pitää vain unohtaa. Samalla sisälläni oli silti hiljainen varmuus siitä, että tämä kuuluu vielä elämääni.

Muutama vuosi sitten aloimme jälleen puuhata talon myyntiin laittoa, mutta vanhimmat tyttäreni olivatkin nyt kovasti sitä vastaan. Heille tuo paikka on todella tärkeä: olemme viettäneet siellä kaikki joulut heidän syntymästään saakka sekä myös monia muita lomapäiviä. Koska tytöt olivat jo 15–16-vuotiaita, mielessäni alkoi kypsyä vahvasti haave, että ehkä taloa ei myytäisikään, vaan me voisimme muuttaa sinne nuorimmaisemme kanssa, kun vanhemmat lapsemme muuttaisivat kotoa.  

En missään tapauksessa halunnut kiirehtiä tyttäriemme kotoa muuttoa, vaan he saisivat asua kotona niin kauan kuin on tarvetta. Molemmat tyttäremme ovat kuitenkin jo 16-vuotiaasta saakka olleet sitä mieltä, että omilleen muuttaminen olisi hyvä vaihtoehto, sillä molemmat ovat tunnollisia opiskelemaan ja kaikkien kolmen lapsen ja muutaman eläimen härdelli kotona ei takaa aina hyvää opiskelurauhaa. Minulla ei ollut epäilystäkään, etteivätkö he pärjäisi hyvin, mutta asunnon saaminen tuntui täysin mahdottomalta.  

Vanhimmat lapsemme käyvät lukiota ja omalla paikkakunnallamme ei ole edes opiskelija-asuntoja. Kun vanhin tyttäremme täytti 18, niin ehdotin, että hän täyttäisi asuntohakemuksen erään asuntoyhtiön nettisivuilla. Tällä yhtiöllä oli kuitenkin tarjolla ihan kohtuullisen hintaisia asuntoja.  

Kuukausia kului, ja sieltä ei kuulunut mitään. Aloin olla jo sitä mieltä, että muutostamme ei tule mitään ja se pitää vain unohtaa. Samalla sisälläni oli silti hiljainen varmuus siitä, että tämä kuuluu vielä elämääni. En vain voinut ymmärtää, miten ikinä se voisi olla mahdollista. Olin omassa päässäni jo koittanut miettiä kaikki mahdolliset ratkaisut, koska Jumala ei kerran tehnyt mitään.  

Ja sitten tapahtui pieni suuri ihme. 

Yhtäkkiä useamman kuukauden odottelun jälkeen vanhimmalle tyttärellemme tarjottiin asuntoa tästä yhtiöstä, johon hakemus oli jätetty. Olin hiukan skeptinen, sillä eihän hänellä ole töitä. Kaikki järjestyi kuitenkin taloudellisesti, ja tyttäreni meni katsomaan asuntoa. Parin päivän päästä vuokrasopimus oli jo allekirjoitettu. Mikä mieletön ihme! 

Siinä hetkessä ymmärsin taas: rukous ei ollut kadonnut postiin. Se eteni, Jumalan asettamassa aikataulussa. 

Nyt alkaa näyttää siltä, että toinenkin lapsemme saattaa muuttaa pois kotoa erikoislukioon vaihtamisen myötä ja yhtäkkiä minusta alkaa tuntua, että minulle tulee sittenkin kiire tämän asian kanssa! Jos muuttoasia tuntuu minusta nytkin liian aikaiselta, niin mikä oloni olisikaan ollut, jos tämä olisi tapahtunut vielä aiemmin?    

Jumala ei vastaa koskaan liian myöhään eikä liian aikaisin – mutta usein eri tahtiin kuin me toivoisimme. Jos olisin tiennyt kaiken etukäteen, olisin ehkä alkanut kiirehtiä asioita, stressata ja tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Nyt olen saanut odottaa levossa, vaikka vähän malttamattomana. En tietäen, mutta luottaen. 

ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen. Joh. 14:13–14 

Siunattua loppuvuotta,
Terhi