Minulle on ollut hyvin tuttua se, että yritän pitää asioita tiukasti omassa kontrollissa. Olen ajatellut, että se tuo turvaa, koska on ollut vaikeaa luottaa Jumalan huolenpitoon ja apuun. Olen myös yrittänyt olla mahdollisimman huolellinen ja tarkka asioiden suhteen, koska olen ajatellut, että virheitä ja vahinkoja pitää välttää kaikin keinoin.
Ehkä tämä on jotain, mitä useampikin meistä tunnistaa itsessään. Ja kukapa nyt ehdoin tahdoin haluaa tehdä virheitä? Mutta jos yritän pitää asioita aina tiukasti omassa kontrollissa ja välttelen vahinkoja kaikin keinoin, Jumala ei ikinä myöskään pääse ns. seivaamaan tai pelastamaan minua ihmeellisillä tavoillaan ja osoittamaan sitä kautta rakkauttaan ja huolenpitoaan. Minäkään en opi rennompaa elämää ja suurempaa luottamusta Häntä kohtaan.
Näin Hän muun muassa lupaa Raamatussa:
Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin… 1. Moos. 28:15, 1992 …minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Jes. 41:10
Tässä ihan äskettäin tarjosin vahingossa Jumalalle tilaisuuden seivata minut. Olin Power Prayerin toimistolla koko päivän, ensin aamusta lähtien tekemässä töitä ja sitten illan vielä koulutuksessa. Kuljen omalla autolla, ja toimiston lähellä on hiekkakenttä, jonne auton voi jättää ilmaiseksi parkkiin. Hienoa. Ongelmana on, että parkkipaikan tarvitsijoita on kentän kokoon nähden liikaakin, ja aamuisin on usein vaikeaa löytää autolle sieltä paikkaa.
Niin oli tämän kyseisenkin päivän aamuna: hiekkakenttä oli täpösen täynnä, ja eihän siinä auttanut muu kuin miettiä autolle jokin toinen paikka. Päätin viedä sen läheiseen parkkihalliin, erään marketin asiakkaille varattuun tilaan, jonne saa jättää auton maksutta kahdeksi tunniksi. Laitoin itselleni puhelimeen hälytyksen, että muistan käydä siirtämässä autoa parin tunnin päästä. Ehkä kentällä olisi siinä vaiheessa vapaa paikka.
Minulle on ollut hyvin tuttua se, että yritän pitää asioita tiukasti omassa kontrollissa. Olen ajatellut, että se tuo turvaa, koska on ollut vaikeaa luottaa Jumalan huolenpitoon ja apuun.
Niin ei kuitenkaan ollut. Parin tunnin kuluttua kenttä oli edelleen täyteen ahdettu muista autoista, joten minun piti viedä autoni toistamiseen kahden tunnin parkkitilaan. Laitoin jälleen puhelimeeni hälytyksen, jotta muistaisin mennä siirtämään autoa.
Työpäivä täyttyi kaikenlaisista tehtävistä, jotka veivät mennessään, vastaan tuli vähän yllättäviäkin tilanteita, ja niinhän siinä lopulta kävi, että vasta kesken illan koulutuksen mieleeni äkkiä välähti ajatus: Ai niin, autoa piti siirtää! Suustani pääsi valittava huokaus. Koulutuksessa mukana olevat ystäväni huomasivat reaktioni, ja selitin heille, että olen varmaankin saanut sakot. Harmitti, mutta jätin asian Herralle.
Kun koulutusilta oli ohi, lähdimme kaikki samaan suuntaan parkkihallille. Ystäväni olivat kanssani, kun kävelin autolleni ja näin tuulilasinpyyhkimeen kiinnitetyn, iloisen keltaisen paperiliuskan. Sakkolappuhan se siinä. 60 euroa.
Mieleni meni matalaksi. Kurjaa, että näin pääsi käymään. Olisi sitä tuolle rahalle ollut muutakin käyttöä. Miten olinkin unohtanut koko jutun! Toisaalta huomasin pieneksi yllätyksekseni, että sisimpäni oli näköjään saanut Jumalan hoidossa eheytyä ankaruudesta jo jonkin verran. Syyttäjän ääni oli melko vaimea. Koin myös armollisuutta itseäni kohtaan – päivä oli ollut työn täyteinen, ja olin tunnollisena uppoutunut tehtävieni hoitamiseen. Vastaan oli tullut myös yllättäviä tilanteita. Oli siis toisaalta hyvin ymmärrettävää, että asia oli päässyt unohtumaan.
Toki asia edelleen myös harmitti, mutta eipä sille mitään enää voinut.
Ja silloin Jumala vastasi tilanteeseen.
Ystäväni näkivät, mitä oli tapahtunut. Jostain ihmeellisestä syystä jokainen heistä halusi tarjoutua auttamaan minua sakon maksamisessa. Olin ihmeissäni. Kyyneleet alkoivat virrata, kun liikutuin niin syvästi. Rakkaus ikään kuin vain tulvahti heistä, ja jossakin syvällä sisimmässäni vakuutuin uudella tavalla siitä, että minusta todella välitetään.
Piti vielä kuitenkin varmistaa, että olihan se jotain, mitä he oikeasti halusivat tehdä. Omaa syytänihän tämä oli. Mutta kyllä he halusivat. Jokainen tarjoutui auttamaan, ja laskin, että minulle jäisi maksettavaksi vain 20 euroa. Kiitin ystäviäni sen, minkä häkellykseltäni kykenin.
Kotimatkalla puhuin asiasta Isälle. ”Isä, kylläpä kävi hölmösti. Ja minua harmittaa ystävieni puolesta, että he joutuivat luopumaan rahoistaan minun mokani tähden.”
Koin, että Isä vastasi siihen: ”Niin, mutta mieti, jos tätä ei olisi käynyt – et olisi saanut kokea sellaista rakkautta niin kuin nyt sait kokea.”
Minua alkoi jälleen itkettää. Se oli totta. Rakkaus, jota olin siinä hetkessä saanut tuntea ystävieni taholta, oli jotain todella ihmeellistä. Aivan kuin jokin taivaallinen lahja, hoitava ja koskettava. Enkä olisi saanut kokea sitä, jos tätä mokaa ei olisi tapahtunut.
Seuraavana päivänä Jumala jatkoi yllättämistäni. Eräs ihminen, joka ei tiennyt edellisen päivän tapahtumista mitään, lähestyi minua ja sanoi, että hän koki Jumalan nostaneen minut hänen sydämelleen. Hän myös koki, että Jumala oli antanut hänen mieleensä erään summan, jolla hän halusi siunata minua. Se oli 20 euroa.
Tämä hämmästytti minua entisestään. Jumala halusi siis auttaa minua ystävieni kautta, niin ettei minulle jäänyt omasta mokastani maksettavaksi mitään!
Koen, että Jumala kutsui minua tämän tapahtuman kautta höllentämään otetta, päästämään ikään kuin vähän enemmän irti ratista ja katsomaan, mitä Hän voi asioissa tehdä. Hän käytti ympärilläni olevia ihmisiä osoittamaan, että Hän kyllä pitää minusta huolta, vaikka mokaisinkin. Hän ikään kuin halusi näyttää, etteivät asiat ole niin vakavia!
Sitä kyllä sisimpäni kaipaa – suurempaa luottamusta Jumalaan, keveyttä ja rentoutta. En tietenkään pyri tietoisesti olemaan huolimaton, mutta uskaltaisinko jättää asioita enemmän Jumalan varaan ja jopa suhtautua vahinkoihin ja virheiden tekemiseen kevyemmin? Ehkä ne ovatkin kullanarvoisia mahdollisuuksia Jumalalle ilmestyä uudella tavalla ja näyttää, miten hyvä Isä Hän onkaan.
Siunaavin terveisin,
Katri
